Lähdetään asian pohjustamiseksi liikkeelle jo ajalta ennen viime syksyä. Mennään kevääseen 2014, kun aloitin edellistä projektiani valmentajana. Se kevät oli aikaa, jolloin en ollut koskaan ollut niin luottavainen tulevan kauden ja pelien suhteen. Avoimissa harjoituksissamme kävi paljon pelaajia ja sain lopulta valmentamaani joukkueeseen lähes kaikki pelaajat jotka halusin, ja fiilis oli luottavainen. Sen lisäksi, että pelaajiston potentiaali riitti vaikka mihin, oli myös valmennusryhmäni erittäin hyvä. Taktinen nero ja rauhallinen kaveri apuvalmentajana tasoittamassa omaa temperamenttiani ja maalivahtivalmentajana mies, jonka tyyli valmentaa veskareita miellytti minua suuresti.

Miksi sitten olin niin luottavainen tulevaisuuden suhteen? Monta vuotta saman joukkueen rungon kanssa töitä tehneenä, minulla oli perspektiiviä siihen, että kyseisellä porukalla voidaan oikeasti mennä pitkälle kaiken onnistuessa kohdilleen. Tunne oli huikea, koska pitkä matka oltiin kyseisen joukkueen kanssa jo takana ja paljon edessä. Haastajasarjan pohjasakin joukkueesta oli tehty jo eliittitason joukkue vuosien suurella työllä.

Tämän Pelikirja Avautuu -blogitekstin takana on Jokerit Salibandyn A-poikien päävalmentaja Marttin Herranen, 28, joka on toiminut lajin parissa yli kymmenen vuotta. Herranen on pelannut juniori- ja aikuisten kilpatasoilla, sekä valmentanut menestyneitä juniorijoukkueita. Tarina on hänen kertomuksensa kuluneen kauden tapahtumista ja ajatuksista valmentajan silmin katsottuna. Bloggauksella ei ole tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä, vaan antaa lukijalle ajateltavaa ja mietittävää. Kirjoitus ei ole seuran mielipide tai kanta tapahtumiin, vaan täysin kirjoittajan oma näkemys.

Jatketaan matkaa kesään, jolloin treenasimme joukkueen kanssa hyvin ja kovaa. Toki lomamatkat sotkivat vähän harjoittelua, mutta kokonaisuutena kesä oli onnistunut. Itse en koskaan tunteja laske, vaan rakkaudesta ja intohimosta lajiin jokainen tunti tuntui hyvältä ja eteenpäin hommaa vievältä. Pyrin keksimään joukkueelle välillä vähän poikkeuksellisia virikkeitä, muun muassa sain järjestettyä joukkueelle hienon illan, jolloin pelaajat pääsivät SM-sarjassa pelaavan amerikkalaisen jalkapallojoukkueen kanssa treenaamaan lajin alkeita. Tämän poikkeuksellisen päivän jälkeen jatkettiin taas normaalia kesätreenaamista ja katseet suuntautuivat aina enemmän ja enemmän kohti elokuun loppua ja paljon odotettuja SM-karsintoja.

Marttin Herrasen tarina herättää tunteita ja arvostusta. Kuva: Iiro Karesniemi

Elokuun alussa koin vielä tarpeelliseksi järjestää joukkueelle leirin pari viikkoa ennen SM-karsintoja ja se saatiinkin aikaiseksi. Ennen kyseistä leiriä olin monesti saanut kommentteja joukkueenjohtajalta tai muilta arvostelijoilta, että ei tällä joukkueella mennä mihinkään SM-karsinnoista ja taso ei riitä. Arvostuksen puutteesta huolimatta joukkueenjohtajamme sai joukkueelle järjestettyä laadukkaan leirin tärkeään ajankohtaan. Kaksipäiväisellä leirillä treenattiin lähes pelkästään taktisia asioita ja hiottiin niitä viimeisen päälle kuntoon kaikessa rauhassa. Molemmat leiripäivät päättyivät harjoitusotteluihin. Ensimmäisen päivän harjoitusottelun veimme hyväksi tiedettyä vuotta nuorempaa vastustajaa vastaan näytöstyyliin 13-1 ja toisen päivän ottelussa käänsimme tappioaseman 4-3 voitoksi kaksi vuotta vanhempaa vastustajaa vastaan. Kaikki näytti todella hyvältä kahden viikon päästä siintäviä SM-karsintoja varten. Leiri päätettiin pieneen yhteishenkeä kohottavaan keilailuun.

Jatketaan matkaa sitten paljon odotettuihin SM-karsintoihin, mitä varten oltiin treenattu kovemmin kuin koskaan. Lähtökohdat niihin olivat selvät. Lohkossamme oli yksi joukkue ylitse muiden, jota vastaan lähdettiin hakemaan hyvää tulosta. Sitten oli yksi meidän tasoinen joukkue ja yksi ennakkoon hieman heikompi vastustaja. Ensimmäisestä ottelusta saimmekin kutakuinkin sitä, mitä haimme eli hyvän tuloksen. Tasoero oli niin suuri, joten 7-0 tappiota voitiin pitää kunniallisena ja tuloksen takana oli hyvä asia myös joukkueen erinomainen taisteluasenne, joka kesti pelin alusta loppuun saakka. Toisessa pelissä saimme vastaamme päävastustajamme. Tiedettiin, että ottelussa on erittäin pienet marginaalit. Panostimme hyvään valmistautumiseen ja rentoon fiilikseen sekä etenkin otteluun alkuun, joka voisi ratkaista paljon.

Saimme otteluun loistavan alun ja menimme toisella minuutilla johtoon. Sitten tuli isoja virheitä, joista vastustaja rokotti ja karkasi jo 1-3 johtoon, mutta emme olleet huolissamme. Tiesimme, että omalla pelillämme pääsemme vielä vähintään tasoihin. Kavensimmekin 2-3:een, jonka jälkeen tuli musta hetki ja joukkueemme joutui pitkälle alivoimalle. Tilanne karkasi jo 2-6 tappioasemaan. Erätauolla käytin kaiken energiani ja voimani herättääkseni joukkueen vielä kerran hurjaan taistoon. Nopeasti kavensimmekin 3-6:een.

Kavennuksen jälkeen tapahtui jotain aivan käsittämätöntä. Pelikellossa oli noin viisi minuuttia aikaa ja vastustajan pelaaja juoksi vaihtoaitiomme edestä ja huitaisi vaihtopenkillä istuvaa pelaajaamme päähän. Tuomari seisoi lähietäisyydellä ja toinenkin tuomari näki tilanteen hieman kauempaa. Kummankaan mielestä tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä. Tilanteen tahallisuuden ja tuomarien sijoittumisen pystyi vielä hyvin toteamaan jälkikäteen videolta, jonka olimme pelistä kuvanneet.

Tämä tuomarien asenne johti siihen, että menetin malttini. Jokainen valmentaja, joka on vähänkin pidempään valmentanut tietää, että tätä asiaa tehdään tunteella sen järjen lisäksi, ja joskus vati menee täydellisesti nurin. Keskusteltuani tuomarien kanssa jonkin aikaa kyseisestä tilanteesta, annoin asian olla, koska peliä oli jäljellä ja päätettiin taistella ilman tuomareitakin pelissä itsemme tasoihin. Kavensimme 4-6:een ja paikkoja oli parempaankin. Ei vaan riittänyt kirimme loppuun saakka.

Tuloksen myötä oli selvää, että lohkon kakkospaikka ja SM-jatkokarsintapaikka oli joukkueeltamme mennyt sivu suun. Hyvin pitkälti omaa syytämme, mutta sen vain luoja tietää, miten olisi peli voinut kääntyä tällä viheltämättä jääneellä viiden minuutin ylivoimalla.

Pelin loputtua tunteeni saivat vallan. Kaikki monen kuukauden työ, jolla oltiin tähdätty tähän hetkeen, oli valunut viemäristä alas. Halusin keskustella tuomarien kanssa. Heillä ei ollut omasta mielestään mitään keskusteltavaa. Halusin jonkun selityksen tälle loppuhetkien törkeydelle. Sitä en saanut, vaan pelkkiä uhkailuja. Tilanne meni miten meni ja he päätyivät kirjoittamaan käytöksestäni raportin liittoon. Asia, josta en ole ylpeä, mutta siitä olen, että pidin joukkueeni puolia loppuun asti. Tässä kohtaa kertomustani on hyvä mainita se seikka, että päähän lyöty pelaaja meni terveyskeskuksen päivystykseen, josta hän selvisi onneksi pelkällä säryllä ja mustelmilla.

Ennen kuin lähdimme hallilta, otin joukkueeni kasaan. Pelaajani ja joukkueenjohto tiesi kyllä millainen olen. Laitan kaiken itsestäni peliin ja vaadin sitä myös pelaajilta. Pelissä ehkä tilanne meni niin, että itse annoin vähän liikaakin itsestäni ja pelaajisto kokonaisuutena ei antanut sitä ihan kaikkea. Tulos pelistä ei valehtele ja emme ansainneet lohkon kakkospaikkaa.

Joukkueenjohtaja tuli pelin jälkeen luokseni ja kysyi, että lähdenkö saman tien kotiin, vaikka sunnuntaina oli vielä peli. Merkityksetön, mutta kuitenkin on. Sanoin, että en tietenkään lähde, vaan vien karsinnat kunnialla loppuun asti. Joukkueemme fysiikkavalmentaja suositteli minua vetämään kännit. Ihmettelen kummankin taustahenkilön kommentteja. Kun päästään tarinassani vähän eteenpäin, ymmärrätte varmasti jokainen näitä ehdotuksia paremmin. Kännejä ei todellakaan vedetty ja kotiinkaan en lähtenyt. Hoidimme vielä seuraavan päivän merkityksetönpeli pois kuleksimasta ja lähdimme bussilla kohti pääkaupunkiseutua.

Bussimatkan aikana koin tarpeelliseksi purkaa viikonlopun tapahtumat joukkueen kanssa. Koskaan kyseinen joukkue ei ole ollut niin hiljaa kuin tämän puheeni aikana. Kävimme läpi mitä valmennukselle ja pelaajistolle jäi parannettavaa viikonlopusta. Sovimme tuolloin, että taistelu ei lopu, vaan treenaamme entistäkin kovempaa. Olimme kaikki sitä mieltä, että tähtäämme alueelliseen eliittisarjaan, jonka kautta on mahdollista päästä jatkamaan kautta pitkälle kevääseen. Bussi saapui hallimme pihaan ja seuraavalla viikolla jatkettaisiin kovaa työntekoa.

Bussista ulos päästyäni en ehtinyt päästä kotiovesta sisään, kun puhelin soi ja toisessa päässä soitteli joukkueenjohtajamme. Pohjustetaan vielä tätä asiaa nopealla kertauksella ennen kuin kerron puhelun sisällöstä.

Minulle siis soitti joukkueenjohtaja. Mies, josta oli muutaman vuoden aikana tullut hyvä ja arvostamani ystäväni. Mies kehen luotin aina ja varauksetta 100 prosenttisesti. Kyseessä oli siis sama mies, joka ilmoitti ennen SM-karsintoja, että meillä ei ole mitään jakoa SM-karsinnoissa.

Ja sitten siihen puheluun: ”On tullut lukuisilta vanhemmilta yhteydenottoja koskien päävalmentajan asemaa, syynä joukkueen otteet SM-karsinnoissa”.

Olin täysin shokissa. Onko todellakin tämä Forssan epäonnistuminen saanut tällaiset mittasuhteet? Kotonakin huomattiin järkytykseni.

Seuraavana päivänä puhelinralli jatkui ja jatkui. Vanhempien lukuiset yhteydenotot, joita joukkueenjohtaja väitti tulleen, eivät kuulemma antaneet mahdollisuutta muuhun, kuin siihen, että minun olisi kuulemma kunniallisinta siirtyä itse sivuun joukkueen toiminnasta. Tätä jopa harkitsinkin. Halusin kuitenkin ensin selvyyden siihen, minkälaisessa mittakaavassa tämä vastarinta minua vastaan oikeasti oli. Itsehän en ollut saanut yhtä ainutta yhteydenottoa negatiivisessa mielessä pelaajilta tai vanhemmilta.

Siirrytään muutama päivä eteenpäin. Asioista oli palaveerattu. Totuus olikin se, että minua vastaan oli ollut kritiikkiä peräti kahden pelaajan vanhemmilta ja joukkueessa oli tuolla hetkellä yli 20 pelaajaa. Erittäin iso osa vanhemmista siis oli minun jatkamiseni puolella ja seisoi takanani. Mainittakoon vielä, että toinen minua vastaan olleista vanhemmista oli joukkueemme fysiikkavalmentaja. Mies, joka laittoi minulle päivää aikaisemmin rohkaisevia ja tukea antavia tekstiviestejä.

Sitten liitosta saapui raportti, jossa ilmoitettiin, että olen väliaikaisessa kilpailukiellossa, kunnes kurinpitovaliokunta on käsitellyt Forssan tapahtumat. En nähnyt tilannetta kuitenkaan totaalisena katastrofina, koska treenikentällä se suurin työ kuitenkin tehtäisiin ja luotin täysin apuvalmentajani kykyihin hoitaa peleistä maksimitulos mahdollisen kilpailukieltoni aikana.

Aina eivät asiat mene niin kuin suunnittelee. Seuran hallitus päätti hankaloittaa asioita vanhempien ja pelaajien suuresta vastarinnasta huolimatta. He ilmoittivat lyhyen puhelinpalaverin perusteella, että minulla ei ole enää edes treenikentälle asiaa, kunnes liitosta tulee päätös kilpailukiellostani. Tästä sain tiedon kesken harjoitusten ja olin tuolloin jälleen kerran shokissa.

Vedin treenit loppuun kunnialla ja treenien jälkeen ilmoitin tämän pelaajille. Pelaajiston järkytys oli suuri, kuten myös omanikin. Juuri ja juuri pystyin pitämään itseni kasassa. Illalla sain paljon yhteydenottoja pelaajilta, jotka kysyivät voivatko tehdä mitään hyväkseni. Jäimme odottamaan liiton ratkaisuja. Omaa tilannetta voitiin kuvailla tässä kohtaa nimikkeellä ”työtön valmentaja”, vaikka mitään potkuja en ollutkaan saanut. Tässä vaiheessa tunsin, että olin melkoisen loppu sekä fyysisesti, että henkisesti.

Mennään vähän aikaa jälleen eteenpäin ja syyskuun puoliväliin. Liitolta tuli päätös Forssan tapahtumista. Rangaistuksena oli käsittämätön kahden kuukauden kilpailukielto. Kilpailukielto käsitti siis myös oman pelaamiseni aladivarijoukkueessa, jota pystyin kaikkein vähiten ymmärtämään.

Seuran johdon kanta tässä kohtaa oli, että kilpailukiellon aikana minulla ei ole mitään asiaa joukkueen tapahtumiin. Vanhempien ja pelaajien suuresta vastarinnasta johtuen tämä kuitenkin muutettiin yhtäkkiä, ja minulla oli annettiin jälleen lupa osallistua harjoituksiin.

Tämä oli siis virallinen tiedote, mutta kun itse asiasta ensimmäistä kertaa kuulin, satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuulin keskustelun jossa todettiin, että paluuni joukkueen valmennukseen ei ole kuitenkaan toivottavaa muutamien tahojen puolesta, vaan tilalleni etsitään aktiivisesti ja nopealla aikataululla uutta päävalmentajaa.

Aloin olemaan jo sen verran loppu, että asian suhteen oltiin tien lopussa minun osaltani. Päätin ottaa kokonaan etäisyyttä valmentamiseen - tavallaan koin, että en nauti täyttä luottamusta muutamilta tahoilta, ja se vaikeuttaa liikaa valmentamista ja harjoittelua. Myös tieto seuran tekemän vastineen sisällöstä järkytti, kurinpitoryhmälle tehdyn vastineen sisällöstä kävi ilmi, että minulle haluttiin pitkää pelikieltoa ja seura ei ollut halukas seisomaan takanani. Tällöin en enää ihmetellyt liiton päätöstä antaa pitkää toimintakieltoa.

Kauan en sitä etäisyyttä ehtinyt kuitenkaan ottaa, kun nykyisestä seurastani otettiin minuun yhteyttä ja pyydettiin käymään toimistolla. Koin tämän hienona mahdollisuutena ja olin jopa hieman yllättynyt, että viime kauden vastustajien leirissä oli nähty, että minulla on potentiaalia valmentamiseen. Kykyjä, joita minulla ei kuulemma ollut entisen seurani joukkueenjohtajan ja fysiikkavalmentajan mukaan.

Puhelun jälkeen päätin marssia toimistolle, jota ennen kerkesin pohtimaan mennyttä kevättä, kesää ja syksyä. Kuulin ja näin sähköpostiviesteistä jälkikäteen, että joukkueenjohtajani oli vanhempainpalaverissa ilmoittanut syksyllä, että olen enemmänkin sellaisten pelaajien valmentaja, jonka rahkeet eivät riitä kovemmalla tasolla valmentamiseen. Mielestäni näyttöni ja sitoutumiseni taso kertoivat tuolloin muuta.

Menin käymään seuran toimistolle kuuntelemaan, mitä heillä on mielessä. Mieleeni on ikuisesti jäänyt yksi lause, joka minulle kerrottiin lähes palaverin alussa: ”Et uskokaan, mutta me Jokereissa ollaan aina tykätty sun valmentamisesta ja tyylistä”.

Mitä parempaa voisikaan tuossa tilanteessa intohimoinen valmentaja kuulla? Mitä Jokerit sitten minulle tarjosi: Seuran A-juniorien 1-divisioonajoukkueen päävalmentajan pestiä. Koin tämän eteenpäin menemisenä valmennusurallani ja päätin ottaa pestin vastaan käytännössä heti. Samana iltana olin jo joukkueen penkin takana harjoituspelissä, jonka voitimme 6-4. Olin pelin jälkeen erittäin innoissani nähtyäni joukkueen hurjan potentiaalin. Nyt käärittäisiin hihat ja lähdettäisiin tekemään tulosta uusissa haasteissa!

Lähtökohta uudessa joukkueessa oli erittäin haasteellinen. Joukkueessa oli lahjakas pelaajisto, harjoittelu oli kuritonta, pelitapaa ei ollut, ja pakka jonkin verran sekaisin - pelaajiakin vielä etsittiin täydentämään porukkaa ja vahvistuksiakin kaivattiin. Nämä seikat seuran taustahenkilöt kertoivat rehdisti. Koin, että nyt minulla oli mahdollisuus näyttää kykyni valmentajana, ja mitä hienointa minulla oli koossa loistava taustatiimi sekä ihanteellinen kakkosvalmentaja apunani.

Kuten todettu, tilanne oli todella haasteellinen. Sopimuksen Jokereihin tein syyskuun puolessa välissä ja ensimmäinen sarjaottelu koittikin heti parin viikon päästä. Kahdessa viikossa pakkaa koitettiin saada niin hyvin kasaan kuin mahdollista, pelitapaa hiottiin ja yhteishenkeä sekä joukkuepeliä vietiin eteenpäin.

Alkusarja menikin sitten nousujohteisesti, kun viidestä alkusarjan pelistämme voitimme neljä ja pelasimme yhden tasapelin. Alkusarja huipentui huikeaan Loviisan reissuun, jonne matkasimme yhdessä joukkueena tilausbussilla. Tämä osoitti hienoa panostusta seuran puolelta joukkueeseen, että lähdimme bussilla ratkaiseviin kamppailuihin ja vedimme loistavat aamutreenit ennen ratkaisevia kamppailuja.

Alkusarjan päätöskierroksella Loviisassa kaikki oli lohkossa vielä auki, pääsy kahden joukkoon vaati lisää pisteitä. Olimme ensimmäisessä ottelussa 1-5 tappiolla ÅIF:a vastaan ja sensaatiomaisesti nousimme ottelussa tasoihin 5-5:een tekemällä neljä maalia pelin lopussa ilman maalivahtia. Viimeisessä ottelussa kaadoimme lohkon selkeän ennakkosuosikin AC HaKin 5-4 ja lohkon voitto oli tosiasia. Tulosten takaa oli hyvä vielä nähdä tapa, millä se lohkovoittomme saavutettiin: huikealla taistelulla ja itsensä ylittämisellä. Tässä kohtaa viimeistään tajusin, mikä huikea potentiaali joukkueellani on, ja miten uudessa seurassa paiskitaan ammattitaitoisesti hommia.

	Joukkue	O	V	T	H	TM		PM	ME	P
1.	Jokerit	5	4	1	0	24	-	16	8	9
2.	ÅIF	5	3	2	0	29	-	15	14	8
3.	AC HaKi	5	3	0	2	31	-	17	14	6
4.	Loviisa	5	2	0	3	16	-	18	-2	4
5.	ToTe	5	1	1	3	23	-	22	1	3
6.	Tiikerit Akatemia	5	0	0	5	13	-	48	-35	0

Selvisimme alkusarjan jälkeen erittäin kovatasoiseen ylempään jatkosarjaan. Tästä kuuden joukkueen lohkosta, jossa pelattiin kolminkertainen sarja, etenisi kaksi parasta suoraan loppusarjaan, jonka voittaja pääsee suoraan karsimaan paikasta ensi kauden SM-sarjaan.

Jatkosarjassa pelasimme koko ajan voittavaa salibandya. Joukkueen pelitapa kehittyi, ja oli hienoa kuulla halleilla kuinka repalaisen joukkueen tuhkimotarina voi päättyä vaikka mihin kauden päätteeksi. Jatkosarjan yhtenä hienona hetkenä oli seuran puuhaama tapahtumaottelu HIFK:ta vastaan. Reilusti katsojia keränneeseen yksittäiseen otteluun oli todellakin panostettu. Tuolloin katsomossa taisin nähdä muutamia selkäänpuukottajiani vanhasta seurasta, tällöin hymyilin itsekseni. Ottelu päättyi tasapeliin ja molemmat joukkueet olivat tyytyväisiä.

Onnistuimme jatkosarjassa lähes kaikessa tekemässämme. Yhteispeli edustus-, farmi- ja B-juniorijoukkueiden kanssa oli saumatonta. Aikaisemmissa seuroissa oli usein se tunne, että jokainen taho vetää vain omaa juttuaan, mutta tässä seurassa puhalletaan yhteen hiileen.

Pelasimme ylemmässä jatkosarjassa 15 ottelua, joista hävisimme vain kolme ottelua. Käytännössä ratkaisimme jatkoon pääsyn jo muutama kierros ennen viimeistä ottelua, joten voimme olla tyytyväisiä suoritukseen. Jatkoon sarjastamme eteni GrIFK, sekä alemmasta jatkosarjasta Rangers. Tulevana viikonloppuna meillä on iso mahdollisuus, mutta siitä sitten seuraavassa tarinassa lisää.

	Joukkue	O	V	T	H	TM		PM	ME	P
1.	GrIFK	15	9	4	2	103	-	55	48	22
2.	Jokerit	15	8	4	3	80	-	58	22	20
3.	HIFK	15	5	4	6	63	-	77	-14	14
4.	Indians II	15	6	1	8	75	-	100	-25	13
5.	ÅIF	15	5	2	8	59	-	77	-18	12
6.	M-Team	15	3	3	9	79	-	92	-13	9

Kun pohdin vielä koko tarinaani, olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen tilanteeseeni. Aikani kilpailukiellon aikana oli erittäin rankkaa. Pelejä riitti, ja vaikka luottoni olikin mittaamaton siihen, että apuvalmentajani sekä minua tuuraava valmentaja hoitavat homman hyvin, niin katsomossa pelien seuraaminen vailla mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään oli tuskallista. Toki hyvät tulokset peleistä lievittivät tuskaani.

Marraskuun puolessa välissä kilpailukieltoni oli ohi. Tunne oli hieno tietää, että pääsen taas valmentamaan penkin taakse sekä pelaamaan oman joukkueen pelejä vitosdivarissa. Taas kerran vain joutui toteamaan, että aina eivät asiat mene kuten toivoo ja suunnittelee.

Marraskuun loppupuolen koittaessa sairastuin. Sen tarkempaa menemättä diagnooseihin, vatsaan liittyvä sairaus on ollut sen verran rankka, että jouduin pitkälle sairauslomalla ja takana on myös useita sairaalassa vietettyjä öitä. Nyt aletaan jo olemaan voiton puolella ja elämä näyttää pikkuhiljaa voittavan, mutta syyt sairauden puhkeamiselle ovat se tärkein pointti koko tarinassani.

Tämä vatsaan liittyvä sairaus puhkeaa monesti stressin jälkioireena. Ei tarvinnut pitkään miettiä, mistä minulla on suurin stressi tullut syksyn aikana, kun en hirveästi yleensä mistään stressaa. Lääkärini mielestä syy sairastumiseeni on tämän tarinan sisällössä. Tällaiset mittasuhteet voi elämässä saavuttaa niin sanottu puuhastelijoiden toiminta, joiden kohteena ovat ihmiset, jotka tekevät tätä hienoa hommaa lajin parissa vapaaehtoisesti, ilman palkkaa ja tunteja katsomatta. Ja siinä sivussa vielä sitä yrittää kouluttautua ja kehittää itseään aina vaan paremmaksi valmentajaksi ja motivaationa pelkästään suuri rakkaus lajiin.

Lopuksi haluan mainita, että tämän tarinani taustalla ei ole kerjätä sääliä, syyllistää ketään, korostaa omaa tekemistäni tai olemustani. Tunnen, että ne pahat asiat mitä minulle tapahtui oli syy tähän tilanteeseen ja asemaan salibandyvalmentajana. Tavallaan kiitän viime syksyn tapahtumia, tavallaan en.

Haluni kirjoittaa lähti liikkeelle siitä, kun olen huolestuneena lukenut toisen hienon lajin eli jääkiekon parissa kohdatusta samasta ilmiöstä, jossa pätevät valmentajat juniorisarjoissa saavat tarpeekseen koko hommasta tai ovat saamassa siitä tarpeekseen. Itse en koe, että olen runsaasti ollut vanhempien ryöpytyksen kohteena, mutta kuten omakin tarinani kertoo, ei siihen montaa tarvita, että piru pääsee irti.

Positiivisena ihmisenä osaan kuitenkin kääntää asian voitoksi. Syksy oli ainakin värikäs, tuskainen ja hieno. Käsittämättömän upean joukkueen jätin taakseni ja hienoa joukkuetta olen saanut valmentaa.

Tämä nykyinen joukkueeni on kuin minä itse, värikäs ja rohkea. Se ei ole hajuton eikä mauton, vaan tunteita herättävä ja itsensä tärkeimmässä eli peleissä parhaimpaansa saava. Palataan sarjakauden jälkeen asiaan - kenties silloin saadaan tämä tarina päätökseen.

Tällä viikolla meillä on mahdollisuus, ja uskon että jokainen lukija tietää tämän tarinan loppuun asti päästessään kuka on voittaja ja mikä on tarinani opetus. Loppuun vielä pieni yksityiskohta, suuret kiitokset kotijoukoille eli vaimolleni tukemisesta ja auttamisesta salibandyurallani sekä elämässä yleensä, kaiken tämän hulinan keskellä tammikuussa 2015 syntyi esikoiseni, maailman kovin jätkä - se suurin voittoni elämässäni!

Teksti: Marttin Herranen
Kuva: Iiro Karesniemi